"I'll see you soon okay?"

Ahoi!

Alle viikko jäljellä tätä seikkailua. Tätä tunteiden myllerrystä ei kyllä kukaan voi ymmärtää, paitsi muut vaihtarit. Aloin aiemmin miettiä kuinka pöljää oli jonkun keksiä vaihtovuosi: laitetaan lapset yksin ympäri maailmaa uuteen paikkaan, laitetaan ne rakentaa ihan uusi elämä -rakastumaan siihen- ja sitten yhtäkkiä pitää hyvästellä kaikki. Niin paljon sopeutumista ja oppimista että pakostikin oon kasvanut ja muuttunut ihmisenä. Niin paljon oon näkynyt ja kokenut, että voin sanoa että tää vuosi oli nerkittävin ikinä. Monet vaihtarit samaan päätökseen päättynyt mutta kyllähän tää oli paras vuosi ikinä, mitä tulee koskaan olemaan, ja just sen takia onkin niin iloinen että tänne tulin. Samaan aikaan kyllä ylpeä olen, aika paljon taakse jätin ja sopeuduin uuteen. Kotona myös monet asiat muuttunut, että taatusti Paluukin on vaikee. On tää kyl ollut semmonen oppimiskokemuksia ettei mitään rajaa!

Mietin paljon ennen lähtöä tänne, että miten pärjään. Miten selviin yksin ihan uudenlaisessa ympäristössä; ei voi mammalle soittaa ja kysyä apua, sinähän ite selvität asiat. Myös huolestutti ikävä; en ole koskaan ollut kotikissa joten tiesin että eritoten mun kohdalla tulisi olee helppoa, ja niinhän se meni. Ehkä sen takia tää lähtö kirpaseekin niin kovin. Just niinkuin mainitsin; mä rakensin OMAN ELÄMÄN, yksin. Ja tää elämä minkä mä sain lammikon toisella puolella, Edinborossa, teki isoimman muutokseen mun elämässä ikinä. Mä menin uuteen kouluun, opiskelin uusia aiheita, koko vuosi meni yhdellä kielellä, tutustuin uusiin ihmisiin joka päivä, sain uuden kaveriporukan, uuden perheen ja koin asioita mitä suurin osa suomalaisista ei koskaan tule kokemaan. Kuinka etuoikeutetuksi mä itteni tunnenkaan! Nyt on tullut aika kuitenkin sanoa heippa. Ja myönnän, vaikein asia mitä koskaan olen tehnyt. Kun ite ymmärsin että okei tää oli nyt vika koulupäivä, vika kerta täällä ja tuolla, vika kerta kun syön tätä ruokaa...mitä tahansa! Niin kyllä surettaa. 

Vaikeinta ehdottomasti oli perhe ja ystävät. Mun kaverit on mun elämä, ja eilen (30th of June) piti sanoo heippa 15 parhaille ystäville. Ei hitto ku oli hankalaa. Mentiin niiden kesken pizzalle ja hengailtiin siellä Charlie's Pubissa  solid 3h varmaan kunnes ymmärsi että aika oli tullut. Mitä siinä edes ajatteli?! Tietysti hanat aukes muillaku ittelläni ja halit kesti muikeet 50minuuttii varmaan. En nyt siitä ala enempää kertoo mutta emmä enempää vois kiittää mun ystävii; niillä tulee aina olee paikka mun sydämessä, enkä koskaa niitä tule unohtamaan. Vaikka tiedän että kaikki näen ensi kesällä (tänne tulossa jeps jeps!) niin aina takaraivossa se pelko että asiat ei ole samoin. Tuskin tuleekaan; niinhän se munkin kohdalla on. Kokemukset muutti mut, hyvällä tavalla. Sen takia toivonkin että nää ystävät tulee aina olemaan mun rinnalla, ja tiedän että he tulevat. Pelko on vain oleellinen osa asiaa. Kaikki mun ystävät ketkä sinne tuli, tiedän että milloin ikinä nähdäänkään, niin samat vitsi ja inside jutut muistuu mieleen, nää ihmiset on mun elämä. Tietysti hyvästelemään surettaa ja murskaa kaiken mikä mun sisällä oli sillä hetkellä haha, mutta pian mä ne nään taas. Henk. Koht kiitokset:

Matt C.  Cassy T.

Matt M.  Keyara K.

Ryan G.  Erin & Linsey S.

Mike S.   Vicky & Bethany E.

Evan D.   Kristina F.

Chris L.   Ashley D.

Cole J.    Kayla F.

Ryan R.   

Jack S.    And Ali Schultz! (My Bestie<3)

Keller W.

Matt B.

Niin monille oon velkaa niin paljon, mutta koko koulun oppilaiden luettelointi ei onnistu nyt:) myöskään seuraavaan kuvaan ei kaikki päässyt, joten vain osa porukasta! Kiitos anyways!

Menin Alin luokse yökylään ja vietettiin vielä laatuaikaa. Oon niin iloinen että löysin parhaan ystävän, ja koska tiedän että Ali lukee tätä; I LOVE YOU ALLISON SCHULTZ. 

Myös perheen hyvästely pelottaa, onneksi sen aika ei ihan vielä ole, koska vielä 6 päivää jäljellä. Kuitmekin tiedän että jotenkuten samoilla linjoilla mennään kuin ystävien kanssa. LUCKY for me, mun perhe Katrin Kim ja mä kehitettiin semmpset suhteet ettei ne koskaan katoa. Äidinkin vaihtoperheeseen pidetään yhteyttä; tiedän itekkin että meijän Kennedy klaani pysyy yhdessä ku pikaliima!

Vielä on Washington edessä mutta siitä seuraavassa päivityksessä. Menee päivitykset nyt vähän sekaisin mutta läksiäiset oli viikkoa ennen, koska Washington joten kavereita en nyt enää näe. Eli tulee sitten matkapäivityksen jälkeen vielä lähdöstä ja kotiin paluusta:)

On ihan hirmu jännää lukea noita edellistä päivityksiä, koska vaikka kuinka yksityiskohtaisesti yritin kirjoittaa niin eihän se koskaan ole sama kuin itse paikalla oleminen. Tulee ikävä amerikkalaista elämää. Ja niinkuin kaverit sanoi, musta tuli amerikkalainen. Sen takia toivonkin että ihmiset siellä ei nyt ihan toivoa heitä mun suhteen kun uuden kulttuurin omannut tyttö saapuu takaisin suomeen. Kaksi viikkoa sitten vielä sanoin että palaan kotiin, valitettavasti ja onneksi se ei ole enää totta. Mulla on kaksi kotia, kaksi elämää, ja niiden yhdistäminen tulee olemaan vaikein tehtävä ikinä, mutta mä en sitä vaihtais mihinkään. Toivottavasti mummit ja kummit ja kamut ja mammat vain ymmärtää sen, että mä en tätä elämää voi jättää tänne. Se tulee mukana, tavalla tai toisella. Tää kokemus teki musta niin rikkaan! Mitä ikinä Suomessa tapahtuukaan niin mulla on hyvänen aika toinen koti ja elämä täällä! WAU! Tuun aina palaamaan tänne, yliopistoon jos hyvin käy. Enkä malta odottaa edes ensi kesään kun vierailen täällä! Mulla olisi ihan hirveesti kuvia mutta en nyt niitä laita tänne kaikkia mutta jos nyt muutaman ystävän naaman tänne repäsen;

Vasen alakulma kellon mukaisesti: Keyara, chris, keller and Cassy, Goff, mike&matt&cole&matt, evan, Vicky & beth, erin, Ali & derek. <3

Mama Schultz! 

Bestfriend and her dog <3 

Omasta perheestä vielä kuvia viimeisessä päivityksessä:) 

Sanoin viime vuonna lähtiessä, että ne hyvästit oli hankalat. Nämä ei mihinkään vertaa, mutta kuitenkin tiedän että pian nähdään. Instead of saying goodbye, lets just say "i'll see you soon friends".

Huhhuh, pian nähdään rakkaat suomalaiset! <3